Vihan ja surun suhteesta

/
Share

 
Väitän, että viha on heikkojen tapa olla surullinen: vihaamalla ihminen saa surustaan otteen – tuntee olevansa heikon sijaan vahva. Monesti saattaa huomata, kuinka heikkouden paljastavat tunteet (mm. suru, pettymys, pelko) on otettu hallintaan vihan avulla; (mieti vaikka poliittisia keskusteluja!) se on toisaalta ymmärrettävää – eläinmaailmassahan heikot ovat heikoilla. Heikkoudessa on kuitenkin totuutta enemmän kuin vahvan esittämisessä, sen vuoksi siitä on kirjoitettava.

Myönnetään se avoimesti – blogin kirjoittaminen surusta pelottaa. Mitäs muut ekonomit tästä tuumaavat? ”Etkös sä yliopistolla vielä vannonut siihen coffee is for closers only -meininkiin?” Lätkäjoukkueen saunailtakin olisi tulossa: ”Eipä silloin Kärppäjunnuissa ois uskonut, et äijä vääntää joku päivä vielä runoja nettiin.” (Tai no, veikkaanpa, että olisivat uskoneet.) Romaanini ”Tiet, joilta ei ole paluuta” sisältää kolme proosarunoa, yhdessä näistä surua pohditaan seuraavanlaisesti:

                                           Suru.

Se murtaa oven aina omilla keinoillaan, viimeistä saranaa myöten.

      Vaikka olisit karannut sitä sänkyysi,

  se kömpii peiton alle kylmin jaloin, antaa vilunsa saartaa sydämesi.

Silloin on turha yrittää kääntää kylkeä, esittää nukkuvaa sillä

            suru tietää pelit, on niissä jokaisessa ammattilainen.

Kun suru koputtaa, on avattava ovet viimeistä saranaa myöten, tuuletettava

     niin kauan, kunnes voi puhtain sydämin laulaa: enkä kaipaa sun ikiroutaa.

Suru. Sitä tunnetta ei pääse karkuun; sille on avattava sydän,

aivan kuten rakkaudellekin.

            Viimeistä saranaa myöten.

     On siis turha olla kuuro, sokea tai esittää kumpaakaan.

    Kun menetys on selvää, on sama nousta, avata ovet.

Antaa vedenpaisumuksen tulvia sisään, hukuttaa itsensä.

     Kyynel. Kaikesta kadotetusta puristettu. Sydämen kaikissa löylyissä keitetty.

     Kaikesta siitä, minkä menetimme.

            Jokaisesta hymystä ja naurunpurskahduksesta.

Miksi jatkaa hengittämistä, sehän on vain pelkkää mielenosoitusta maailmaa vastaan?

Suru on tullut luokseni, se on jäänyt asumaan.

     Suru – ainoa, joka painaa miehen kuin miehen polvilleen.

            Se jäi minuun asumaan.
 
TIET, JOILTA EI OLE PALUUTA s. 35

 
Mutta jos on olemassa sydänsuruja, miksei myös sydänilojakin? (Piti tarkistaa, olenko keksinyt koko sanan: löysin googlettamalla sydänilo-nimisen keittiöpöydän). Sydänilot! Niistä minä ainakin olen enemmän kiinnostunut! Kirjassanikin niistä puhutaan, kun sureminen tahdotaan jättää taa:
 
”Mieti, kuinka typerä sana sydänsuru on”
”Ai, sydänsuru?” Susanna ihmetteli.
”Miksi ei ole sydäniloja tai sydänonnea? Tai edes sydänriemua? Se oli niin iloinen, kun sillä on niin paljon niitä sydäniloja nyt.
”Ehkä meidän pitää tänään keksiä keinoja, jolla me saadaan aikaan niitä sydänriemuja.”

Se vaikutti hyvältä suunnitelmalta.
 
TIET, JOILTA EI OLE PALUUTA s. 38


Otin tämän viikon teemaksi kirjoittaa synneistä sekä heikkouksista. Kirjoitin postaukset myös pettämisestä, alkoholista ja tietenkin tämän, jota parhaillaan luet. Huvitti, että suruaiheen julkaiseminen pelotti eniten – siksi oli helppo päättää, minkä näistä julkaisen ensimmäisenä. Ensi sunnuntaina jatketaan Instagram-tytön villien seikkailuiden parissa. Tyyppi Töhö odottelee jo peilin edessä, mitä tällä kertaa pääsee kertomaan kuvillaan täydellisestä elämästään.

-M-
 
Ps.

Kiitos kaikista rohkaisevista palautteista! Ilomielin otan myös kaiken avun sekä neuvot vastaan –hommahan on vasta alussa, ja nyt niiden pikkujuttujen hiominen alkaa. Sekä jokainen tykkäys että jako sosiaalisen median puolella tuo myös uskoa siihen, että oikealla tiellä ollaan. 🙂


Blogikuva
Image used under license from Shutterstock.com
TDway/Shutterstock.com

Share
Voit kommentoida artikkelia jättämättä yhteystietojasi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.