“Tiet, joilta ei ole paluuta” -romaanin johdanto

/
Share

 
Kun vaihtoehtoja on vain yksi, ei vaihtoehtoja ole itse asiassa enää ainuttakaan.
 
Daniel Punavuori istui autossaan, tuijotti lyijynmustaa Porschea miettien, oliko nähnyt sen joskus aikaisemmin. Ei ollut. Kihlattu oli väittänyt olevansa yksin kotona. Hän ei ollut. Mies käänsi avainta ratissa – moottori sammui, ja hiljaisuus laskeutui hänen ympärilleen. Kodin ikkunaverhot olivat pysyneet kiinni, joten hänen tuloaan ei oltu huomattu. Se oli alkuperäisen suunnitelman mukaista, sillä hän oli päättänyt yllättää kihlattunsa.
 
Pieniä lumihiutaleita leijaili auton tuulilasiin ja suli vedeksi valuen siitä noroina pois; syksy ei vielä tiennyt, muuttuako talveksi vai ei. Punavuori sai aavistuksen, että tämän yön jälkeen sekin päätös olisi kypsempi.
 
Kotiinsa palaava mies oli siinä aivan omissa oloissaan – leuka pystyssä, silmät levollisena, kädet ohjauspyörällä leväten. Hän tunsi, kuinka rintakehä kohoili tasaisesti hengityksen rytmissä ja sydän löi väkevästi takin alla. Punavuori oli elämänsä uralleen, perheelleen sekä naiselleen omistanut; äitinsä kiltiksi kasvattama, isäpuolensa menestyjäksi kurittama. Sellaista tyyppiä, joka teki työnsä päivästä toiseen kyselemättä kiitoksen perään.
 
Mies nosti pelkääjän paikalta paperisen lahjapussin syliinsä. New Yorkissa vieraillessaan oli hänen mieleensä muistunut, kuinka kihlattu oli edeltävänä kesänä esitellyt Louis Vuittonin nettisivuja: ”tuossa suurin haaveeni – kaikki unelmani täyttävä laukku.” Punavuori tuumi tuliaisensa tulevan täydellisenä yllätyksenä, kuten senkin, että hän oli palannut Suomeen työmatkaltaan vuorokauden etuajassa.
 
Nyt mies katsoi lentokoneesta ostamaansa kuohuviinipulloa sekä laukkua ja tunsi itsensä typeräksi.
 
Auton ikkunoiden lävitse virtasi kylmää viimaa, joka veti ihon hetkessä kananlihalle. Mielessä vilisi kaikenlaista, jota ei uskaltanut pohtia pidemmälle: Miksi kihlattu oli antanut ymmärtää viettävänsä koti-iltaa yksin? Ehkä on sattunut vain jotain, jolla minua olisi turha vaivata, hän pohdiskeli. Ja juuri siinä hetkessä torstai vaihtui perjantaiksi – oli lokakuun viimeinen päivä, Halloween-yö. Mies laski laukun takaisin lahjapussiin, aukaisi oven nousten hitaasti kuskin penkiltä.
 
Punavuoren oli kumarrettava, ettei pää osuisi ovenkarmiin. Hän oli suuri mies; lähes satayhdeksänkymmentä senttimetriä pitkä, leveät hartiat, väkevä leuka ja voimakkaat poskipäät. Sellainen tyyppi, joka mainittiin hyväksikin kaveriksi, kun kantakapakassa oli kehkeytymäisillään tappelu. Mies painoi oven kiinni ja tihrusti taivaalle – pienet lumihiutaleet muuttuivat isommiksi, aivan kuin syksy sittenkin tietäisi, muuttuisiko talveksi vai ei.
 
Pienessä kuusikossa, pihavalojen varjojen rajamailla, pieni orava juosta kipitti routaista maata pitkin. Punavuori pysähtyi katselemaan sitä; kurre nousi näppärillä käpälillään puunrunkoa pitkin kohti latvaa, kunnes katosi näkyvistä.
 
Huokaisten syvään jatkoi mies matkaansa. Ilmassa tuoksui vastalämmitetyn takan savu.
 
Punavuori tallusti pihan poikki varmoin askelin, vältti kiusauksen vilkaista sisälle Porscheen. Talon portaat näyttivät liukkailta – maanantaiaamuna hänen siihen levittämänsä hiekat olivat joutuneet jo lumen vangeiksi, ja tämän takia piti tukeutua kaiteeseen, ettei lentäisi selälleen. Viimeisen portaan jälkeen hän nosti katseensa oveen, muisti mitä oli ajatellut autossa: jos ihmiselle annetaan vain yksi vaihtoehto, ei hänelle ole tosiasiassa annettu yhtäkään vaihtoehtoa.
 
Tämän jälkeen laski mielessään kolmeen, kierrätti avainta lukossa ja astui ovesta sisään.
 
Talossa oli hämärää, mutta silmät kykenivät erottamaan mustat, isokokoiset miesten cowboybootsit. Ne oli jätetty mielenosoituksellisesti kumolleen keskelle välieteistä. Punavuori laski tuliaisensa eteisen saarniparketille ja riisui kengät jaloistaan, jätti kuitenkin ulkovaatteet päällensä. Kodissa soi omituinen musiikki. Jazzia. Talossa täytyi olla vieras. Sen tiesi siitä, ettei kihlattu juuri välittänyt musiikista, vaan suosi jokapäiväisessä elämässään televisiosta kantautuvia elämisen ääniä.
 
Niitä mies oli saanut kuunnella enemmän kuin oli koskaan toivonut.
 
Punavuori aukaisi hitaasti eteisen välioven, näki edessään jakkaralle huolimattomasti heitetyn mustan kangastakin; muisti samassa, kuinka kihlattu oli käskenyt häntä kuukautta aiemmin ostamaan saman merkkisen. Mies astui eteiseen vilkaisten jokaiseen suuntaan. Heidän asuntonsa oli T:n muotoinen – yhdessä olivat suunnitelleet jättävänsä eteisen, olohuoneen sekä keittiön verran universumin hiljaisuutta lasten ja vanhempien huoneiden välille.
 
”Vauvakuumetta nostattava talo.” Kihlattu oli kujertanut asuntoesittelyssä hypätessään hänen syliinsä. Punavuori oli keittiöikkunan edessä seistessään ajatellut, kuinka pikkuveitikka hiipisi keskellä yötä läpi huoneiston vanhempiensa viereen nukkumaan – aivan kuten hänkin oli naperona tehnyt. Muuton jälkeen kihlattu ei kuitenkaan enää maininnut sanaakaan perheenlisäyksestä, vaan oli valloittanut lastenhuoneesta meikkaus- ja vaatetuskamarin itselleen. Eräällä Pariisin työreissullaan mies oli valinnut leluosastolta söpöimmän pehmolelun vielä syntymättömälle lapselleen, mutta kihlatun ”nyt-ei-ole-sopiva-aika” -puheiden jälkeen nostanut sen vähin äänin piiloon.
 
Mies sipsutteli sukkasillaan huoneiston läpi ohi Aikion kissataulun, kermanvalkoisen sohvan sekä keittiöpöydän, jossa paloi kynttilöitä ellipsimäisessä muodostelmassa. Kylmä hiki kohosi hänen kasvoilleen, kun hän huomasi keittiössä kaksi puolilleen juotua punaviinilasia. Musiikki kantautui makuuhuoneesta, jonka ovi ammotti raollaan uhkaavasti. Keittiön läpi tallusteltuaan hän asetti kätensä suoraksi siten, että pystyi näkemään silmiensä korkeudelta, kuinka kaikki hänen viisi sormeaan työnsivät pienellä niiauksella makuukammarin oven auki.
 
Ovi antautui liikkuen hitaasti pois miehen edestä; tuli aika kohdata totuus. Hän astui askeleen eteenpäin, jolloin silmien eteen levittäytyi koko huone: kihlattu loikoili peiton päällä alusvaatteisillaan, purkkirusketuksella oranssinväriksi värjätyt jalat koukussa kuunnellen intensiivisesti miestä, joka höpisi jotain poltellen savuketta. Miehen juttu oli juuri tullut päätökseensä, ja he nauroivat yhdessä. Naurua kesti, kunnes se loppui.
 
Hetken he olivat siinä kuin metsässä toisiinsa törmänneet eläimet, lopulta tupakkamies, alahuuli väpättäen, tumppasi sätkän pudottaen sen tyhjään viinipulloon. Kihlattu yritti kierittää torsonsa suojaksi peittoa, mutta se jäi yritykseksi. Punavuori asteli stereoiden luokse ja vaiensi musiikin.
 
Tuli kalmistomaisen hiljaista, pattereiden vedenkohinankin pystyi kuulemaan.
 
”Miksi?” Punavuori kysyi.
”Anteeksi?” Kihlattu vastasi.
 
Punavuori astui pari askelta eteenpäin toistaen kysymyksen, mutta kihlattu vaikeni. Porschemies väisteli katsetta ja hivuttautui kauemmas – kenties, jos hän olisi tiennyt talonisännän kerrostalon kokoiseksi, tämän sopan hämmentämistä olisi harkittu useampaan kertaan.
 
”En minä osaa sanoa miksi,” kihlattu mumisi.
Est-ce que tu es marié de lui?” porschemies tiedusteli naiselta, onko hän miehesi?
”Oui.” Punavuori vastasi.
Il parle français aussi,” kihlattu kuiskasi, hän osaa myös puhua ranskaa.
 
Punavuori oli jo matkalla ovelle, kunnes muisti jotain ja kääntyi satakahdeksankymmentä astetta. Mies harppoi kohti sänkyä, mutta etenikin siitä päättäväisesti ohi kumartuen polvilleen lattialle. Kynttilöiden roihutessa ympärillä hän riuhtaisi yöpöydän alimman laatikon auki – sen sisältö levisi ovelle asti. Mies kurotti kädellään tyhjään tilaan, joka oli piilossa lipaston ja parketin välissä. Löysi etsimänsä: Highland Parkin vuosikertaviskiä, prameassa neliskulmaisessa rasiassa.
 
”Luulin, että olit juonut tuon jo.” Kihlattu ihmetteli.
”Niin joinkin.” Punavuori myönsi.
 
Porschemies kierähti kihlatun yli pudoten sängyltä lattialle. Hömelö mies, Punavuori ajatteli, luulee varmaan, että säilytän salakätkössäni pistoolia. Aseen sijaan rasian pohjalla kahisi pino seteleitä – siisteissä viiden tuhannen euron nipuissa. Punavuori paineli välinpitämättömästi rahoja taskuihinsa. Kihlattu hymyili ja sivalsi:
 
”Vaikuttaa siltä, etten ole ainoa, jolla on salaisuuksia.”
”Niinpä.”
 
Petetty sulhanen jatkoi matkaansa toiselle puolelle sänkyä; porschemies liukui edestä sängyn alle piiloon. Kihlattu toljotti ihmeissään aviomiehensä puuhia. Punavuori aukaisi toisenkin yöpöydän laatikon, etsi käsiinsä sormuslippaan ojentaen sen kihlattua kohti vaatien kihlasormusta; nainen vastusti, mutta pudotti sen avoimeen rasiaan. Mies sulloi sen päättäväisesti taskuunsa, kiitti ja kumartui sängyn alle, toivotti bonne nuit, hyvää yötä, suunnisti takaisin keittiöön, kulki talon läpi, survoi kengät jalkaansa, aukaisi ulko-oven ja sulki sen mennessään.
 
Jos vaihtoehtoja on vain yksi, ei vaihtoehtoja ole ainokaistakaan.
 
Ulkona oli lakannut pyryttämästä; pilvet kadonneet taivaalta kuin taikaiskusta ja tähdet ilmaantuneet tilalle. Punavuori laskeutui portaita alas ottamatta tukea, hengitti raskaasti sisään, puhalsi vesihöyryä. Täysikuu heitti valonsa lumipenkkaan – kaikki oli muuttunut kirkkaaksi.
 
Ei hän voinut kiistää tosiasioita; häntä oli petetty omassa kodissaan, omassa sängyssään, ja sen oli tehnyt nainen, jonka kanssa hän oli kuvitellut viettävänsä loppuelämänsä. Punavuori kaivoi taskustaan avaimen, hölkkäili takaisin autolleen ja aukaisi oven. Tuuli suhisi kuusenlatvoissa heittäen säkillisen puuterilunta hänen kasvoilleen. Hyvää ja siunattua, Punavuori mietti pyyhkiessään lunta yltään, alkanutta perjantaita!
 
Silmät aukaistuaan mies yllättyi näkemästään; sama orava, jota hän oli aiemmin ihaillut kuusikossa, pomppi nyt vastasataneella nietoksella. Mistään välittämättä kurre eteni häntä kohti, kunnes pysähtyi kahden käpälänsä varaan muutaman metrin päähän.
 
Metsäneläin seisoi siinä ja kallisti päätään kuin kysyen, mitä mies aikoi seuraavaksi tehdä.
 
 
Lähteitä:
 
Kun vaihtoehtoja on vain yksi, ei vaihtoehtoja ole itse asiassa enää ainuttakaan.

Hypertekstuaalinen viittaus runoon: ”Emme me mitään parisuhdeoppaita tarvitse”, joka on Arno Kotron teoksesta ”Sanovat sitä rakkaudeksi” (2003) Kustannusyhtiö Like.

http://www.arnokotro.fi

 
”Mies sipsutteli sukkasillaan huoneiston läpi ohi Aikion kissataulun”.

Viittaus Taiteilija Joni Aikioon.

https://www.facebook.com/artistjoniaikio

Share
Voit kommentoida artikkelia jättämättä yhteystietojasi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.