Pari sanaa suruista: älä kiellä, älä kanavoi – vaan kohtaa ne

/
Share

 
Myönnetään se avoimesti: blogin kirjoittaminen surusta pistää miehen mietteliääksi.
 
Mitäs muut ekonomit tästä tuumaavat? ”Etkös sä yliopistolla vielä vannonut siihen coffee is for closers only -meininkiin?” Lätkäjätkiltäkin saattaa tulla palautetta: ”Eipä silloin kärppäjunnuissa ois uskonut, et äijä vääntää joku päivä runoja nettiin.” (Tai no, veikkaanpa, että olisivat uskoneet.) Romaanini Tiet, joilta ei ole paluuta sisältää kolme proosarunoa, joissa yhdessä pohditaan surua seuraavanlaisesti:
 

 
Suruja ei tulisi kieltää, eikä kanavoida – vaan kohdata. Näin tulee toimia jokaisen negatiivisen tunteen kanssa, ja sitten jatkaa eteenpäin. Sitä olen joskus pohdiskellut, että jos kerran on olemassa sydänsuruja, miksei myös sydänilojakin? (Piti tarkistaa, olenko keksinyt koko sanan: löysin googlettamalla sydänilo-nimisen keittiöpöydän). Ajatelkaapa: SYDÄNILOT! Niistä olen enemmän kiinnostunut! Esikoisromaanissakin niistä puhutaan:
 
”Mieti, kuinka typerä sana sydänsuru on”
”Ai, sydänsuru?” Susanna ihmetteli.
”Miksi ei ole sydäniloja tai sydänonnea? Tai edes sydänriemua? Se oli niin iloinen, kun sillä on niin paljon niitä sydäniloja nyt.
”Ehkä meidän pitää tänään keksiä keinoja, jolla me saadaan aikaan niitä sydänriemuja.”
 
Se vaikutti hyvältä suunnitelmalta.
 
Esikoisromaanin johdannon voit lukea täältä.
 
 
Blogikuva
Image used under license from Shutterstock.com
TDway/Shutterstock.com

Share
Voit kommentoida artikkelia jättämättä yhteystietojasi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.