Runoanalyysi: Taivaan latvassa (Kontio, 1999)

/
Share

 
Tomi Kontion kirjoittama Taivaan latvassa (1999) alkaa näin:
 
Talot vaeltavat sumussa.
Jossain välähtää keltainen ikkuna
kuin vinoon kasvanut hammas.
Lopulta sekin putoaa sumuun.
 
Talo on perinteisessä suomalaisessa runoudessa ollut ihmisen metafora. Tässä runossa ehkä enemmän ihmisen sielun, joka vaeltaa maailmankaikkeuden sumussa. Taloa käytti ihmisen metaforana jo Uuna Kailas (1932): “On taloni kylmä talo/ sen ikkunat yöhön päin./ Epätoivon jäiden palo/ on tulena liedelläin// ei ystävän, vieraan tulla/ ole ovea laisinkaan/ vaan kaks on ovea mulla,/ kaks: uneen ja kuolemaan./
 
Välähtävä valo on hälytysneuvoille tyypillinen, mutta onko kyseessä kutsu- vai hätävalot? Varoitukseksi vai muusta syystä? Toivonsa menettäneen talon viimeinen yritys kommunikoida? Toisaalta hätävalo käy elämän metafora, koska se on “vinoon kasvanut hammas” – eli siis jotain tahotanto, ei täydellistä – kunnes sekin katoaa. Tärkeää on huomata myös liitepartikkeli sanassa “sekin”. Mitkä muut tai muuta on jo kadonnut sumuun? Runo jatkuu näin:
 
Tämä aamu on kuin kosmologinen malli,
Jossa esineiden geomatria on muuttunut notkeaksi;
Epäeuklidinen aivastus hetkeä ennen kuin
Varjot nousevat kadun taiskuista. Hetkeä ennen kuin
Nousevat lakanoihin kätketyt halun tahokkaat
 
Minä otan askeleen, otan sen,
Otan sen niin kuin maiseman, avaruuden,
Jossa linnut kasvavat pensaista kuin kuolleen kynnet.
Se askel on minussa, ja matkat, kaikki
Mahdolliset reitit pisteessä toiseen.
 
Nämä kaksi kappaletta nostattavat kokonaisnäkyä. Se tehdään luomalla useita aistiärsykkeitä ja viilaamalla ne huippuunsa. Runonkuva alkaa täten taittua dalimaisesti; kontekstit ja muodot ottavat uudet asetelmat, muuttuvat toisiksi – kenties jopa tuntemattomiksi? Tästä huolimatta runon kertoja ei lannistu, vaan ottaa “askelen kuin maiseman”, annettuna, vailla vastarintaa. Tämä on tärkeä osa runoa, koska sana “otan” toistetaan useaan kertaan.
 
Vastakohtien voima näkyy säkeessä, jossa elo (lintujen) ja kuolema (kynsien) saa tuomionpäivämäisiä värinöitä. Polarisaatiolla luodaan jännite. Tämän jälkeen runon kertoja kokee toivonpilkahduksen näkemällä valoa. Charles Bukowski on todennut, että ihmisen on kuoltava monta kertaa, että voisi todella elää. Runossa tehty polarisaatio antaa vastakohdille arvostuksensa: esimerkiksi suru ja ilo toteuttavat itseään toistensa kautta, toisinsa kontrasteina.
 
Supermarketin edessä hohtaa hylätty kenkä kuihtunutta valoa.
Kokonainen maailma kiertää sen ympärillä
Täynnä tukahdutettua huutoa,
Vaimeaa itkua, jota kukaan ei kuule.
 
“Hohkaaminen” on ennen kaikkea positiivinen adjektiivi. Sen konnotaatiot viittavat aarteisiin tai johonkin arvokkaaseen. Toisaalta “kuihtunut valo” ei tuota positiivisia assosiaatiota. Mikä on kuihtunut? Uutuuden viehätys? Uuden kengän ostamisen ilo? Sen jälkeen runon puhuja luo jälleen vastakohdan “maailma kiertää sen ympärillä/ täynnä tukahdettua huutoa/” Voisiko tässä olla jopa tietynlaista kapitalisen kulutusyhteiskunnan kritisoimista?
 
Tuolla puolen, askelen päässä,
ahtaan väylän pimeydesä,
Tungeksivat unohdetut toiseen sumuun
Kuin aurana omasta matkastamme.
 
Runon lopuksi palataan takaisin alkuun, jossa talot vaeltavat sumussa. Aluksi välähdys tapahtuu “jossain”, mutta lopuksi loiskahdus on jo lähellä, mutta silti tuntematon. Tässä edetään kohti lähenevää historiaa, mutta kuitenkin yllättävän ahtaissa, jopa toivottomissa, hetken kuvauksissa. Vain askeleen päässä on unohdetut, joten voi varmaankin tulkita, että askeleen päässä on myös ihmisen tekojen ja elämän unohdus – runojen, blogitekstien, minkä tahansa.
 
Memento mori.
 
 

 
 
Tomi Kontio: Taivaan latvassa (1999)
 

 

Talot vaeltavat sumussa.

Jossain välähtää keltainen ikkuna

kuin vinoon kasvanut hammas.

Lopulta sekin putoaa sumuun.

 

Tämä aamu on kuin kosmologinen malli,

Jossa esineiden geomatria on muuttunut notkeaksi;

Epäeuklidinen aivastus hetkeä ennen kuin

Varjot nousevat kadun taiskuista. Hetkeä ennen kuin

Nousevat lakanoihin kätketyt halun tahokkaat

 

Minä otan askeleen, otan sen,

Otan sen niin kuin maiseman, avaruuden,

Jossa linnut kasvavat pensaista kuin kuolleen kynnet.

Se askel on minussa, ja matkat, kaikki

Mahdolliset reitit pisteessä toiseen.

 

Supermarketin edessä hohtaa hylätty kenkä kuihtunutta valoa.

Kokonainen maailma kiertää sen ympärillä

Täynnä tukahdutettua huutoa,

Vaimeaa itkua, jota kukaan ei kuule.

 

Etäällä loiskahtaa verhottu planeetta veteen.

Rakkaudenko planeetta vai sodan?

Tuolla puolen, askelen päässä, ahtaan väylän pimeydesä,

Tungeksivat unohdetut toiseen sumuun

Kuin aurana omasta matkastamme.

 

Share
Voit kommentoida artikkelia jättämättä yhteystietojasi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.