Rukalla ikäkriisin kourissa

/
Share

 
Kirjoitin tämän jutun Finanssin kiltalehteen 2.12.2009. Tarkoituksena oli tehdä allegoria ikävuosista – hahmottelin ”pulkalla laskemisen” lapsuuden/nuoruuden metaforana ja täydensin tekstiä peloillani ja huomiollani, jotta siirtymisriitti täydentyisi. Lisäksi viljelin väliin intertekstuaalisia viittauksia Mellerin ja Haavikon runoihin – saivatpa kylteritkin kerrankin luettavakseen aimoannoksen korkeakulttuurista kirjallisuutta… Seitsemän vuotta siinä meni, etten enää tunne ikäkriisiä. Ne olivat hyviä vuosia.

 

Ja että jokainen ikäkausi, vain nuoruuden eri ilmentymiä. Tämmöinen aforismi, tätä nyt pitäisi lähteä pohtimaan. Heinekenin pöllön kanssa chillaillaan, Danielssin kanssa rokataan, mutta Tommasi heittää aina miehen mietteliääksi. Lähden ulos, otan pulkan ja lähden toteuttamaan nuoruutta. ”Mä juoksin. Piti ehtiä kotiin ennen kymmentä, suussa maistui tupakka. faija seisoi keittiössä ja tuijotti kelloa mä tiesin tarkkaan sen mitä aikoo sanoa”
 
”Nuoruus! Siivekästä ja veristä! Kantaa käsissään Schopenhaueria jota ei lue”. Tosiasiat ovat seuraavat: olen nähnyt muutaman opiskelijakaverini kaljuuntuvan, muutaman lätkäkaverini pamauttavan eukkonsa paksuksi, Onnelan ”naiset” näyttävät pikkutytöiltä – PERKELE, mikä kriisi! Olemme maailmamme laidalla, kulman takana kihlat, lapset, ikuinen velkataakka! Mä laskin mielessäni viiteen – yyy kaa koo nee vii, mää kestän mitä vaan. Mitä tahansa.”
 
Lähden kapuamaan ylämäkeen, tässä voi käydä huonostikin. Pulkka sihisee lunta vasten, horisontti soittaa tuomiopäivän säväreitä: ”Vain vuorille vievä tie on auki ja minä olen sillä tiellä. Tämä yö vie minua kuin Porsche James Deania, mutta minä en pelkää… Minä en meinaa olla CHICKEN!” Vain erilaisia nuoruuden ilmentymiä ovat aikakaudet… Olen yhä nuori? Joka tapauksessa olen sillä tiellä. Nousen Porscheni päälle, päästän irti. ”Nuoruus on murhenäytelmä. saarivaltio, eristyksissä. nuoruus on ventti leuassa. naurunpyrskähdys kuilunpartaalla.”
 
Tuuli moukaroi kasvojani, mutta luulen tämän menevän hyvin – hakematta tulee mieleen sana rakkaus. Mökki on täynnä kauniita naisia ja täällä sitä mieluummin tapetaan itseä yksinään. Mikä on kuin ei kiinnosta, hä? Mistä tämä itsetuhoisuus? Ja miksi ajattelen tälläisiä asioita kun pitäisi keskittyä? Paljon mää oikein olen juonutkaan? Käännän pulkan tielle ja lyön kädet ja jalat jarruiksi. Selvisin, selviän. ”koulun jälkeen ihme säätöä, kävelen kadulla. Nyt mun täytyy mennä, muuten tulee huutoa, tulee huutoa, kotona.”
 
Seestyn, pirulauta, muutun osaksi systeemiä; opettelen kaavat ja liityn massaan, vastustamatta ja vapaehtoisesti. Mihin jäivät ajat jolloin: ”Kaatakaa herrat sokeria laseihin ettei veri maistu niin happamalta” jne? Tuijotan horisontin läpi: yhtäkaikki lumous laskeutuu kuin ennenkin, värinöiden. Lasken kaulukset, lähden sisälle. Olen vuorille vievällä tiellä, mutta en meinaa olla CHICKEN. Mä nostin laukkua ja tahdoin jäädä enemmän kuin lähteä. Äiti nukkui ja faijan auto seisoi pihalla. Mä laskin mielessäni kaikki artistit joista diggaan – Enrique Iglesiaksesta Robbie Williamssiin.”
 
Peace ja respect,

-M-
 
Tämän kolumnin piti olla jonkinlainen allegoria kasvukivuista, ja sitä se myös oli.

Jos tykkäätte niin tykätkää. 🙂
 
 

 

Mikael Huikarin sunnuntaiblogi

Share
Voit kommentoida artikkelia jättämättä yhteystietojasi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.