Rakkautta ilmassa

/
Share

 
Häärunosta pitäisi tulla loistava – sillä sellaisen he ansaitsevat.
 
Laitan henkselit ties-monenko-luonnoksen päälle; ei tämä riitä, ei alkuunkaan. It is a fuckin´ Maestro Airaksinen ja hänen ladynsä – uskoa, toivoa, rakkautta! Ja intohimoa perkele! Suljen silmäni: näen heidät genrekoordinoiduissa vaatteissaan, kutittelemassa toisiaan kuin olisivat tavanneet Roomassa viikko sitten ja lomahuuma huumaisi yhä; muut ajautuvat harmaaseen arkeen, mutta he uhmaavat kylmänhaaleaa todellisuutta vuodesta toiseen.
 
Miten helkkarissa he tekevät sen?
 
Ensimmäisenä mieleeni tulee linjautuminen päätökseen – asia, joka tuntuu olevan nykyään monelle hankalaa. Kuulin kerran vertauksen intialaisesta Jumalasta nimeltä Durga: jos ihmisellä olisi kuusi kättä niin yhdellä pitäisimme ihastuksestamme kiinni – muilla hamuisimme aina uutta parisuhdetta, uutta panoa, uutta mitä vain. Perhana. Jotkut eivät osaa linjautua kumppaniinsa edes yhteisen lapsen jälkeen. Se on tahtominen, joka kantaa – siitä nuottiavain runoon.
 
Manaan itseäni taiteilijatranssiin; mietin heitä heidän reissuillansa – surffailua, laskettelua, kaupunkilomia… Löytää ihminen, jonka kanssa matkustaa – ystävä, jonka kanssa jakaa ajatuksiaan. Se on jotain sen verran hienoa, että runous yltää harvemmin sille tasolle. Muistan Pentti Saarikoskelta pari säettä, jotka yhdistettynä pääsevät lähelle totuuden kosketuspintaa: ”On jotain, mikä valaisee minut/ Sinä/ Minä rakastan sinua/ Ja kaikki on sitä myöten selvää.”
 
Arvostan heidän päätöstään pitää häät rakkautensa kunniaksi. Rakkautta pitää juhlia. Joidenkin mielestä on parempi, että sukulaiset kokoontuvat vain hautajaisten merkeissä yhteen. Surullista. ”Häiden pitäminen on tosi kallista”. Joopa-joo. Ne ovat sinun läheisiäsi, joille tarjoat ruokaa, juomaa ja ehkä vähän sirkushuveja. Jos siihen ei löydy varaa, niin kenties verokortti olisi pitänyt toimittaa välillä johonkin sellaiseenkin paikkaan, jossa työnteko tuntuu työnteolta.
 
Sitten on tietysti näitä muitakin typeriä neuvoja kuten: ”Se, jolla on onni on/ onnen kätkeköön”. Päinvastoin: jos jotain rakastaa niin senhän tahtoo näyttää mailmalle. Muistan, kuinka Esa Saarinen hehkutti vaimoaan Otaniemen luennollaan: ”Pipsa, the Queen”, hän totesi filosofian opiskelijoille ja minä paikalle eksynyt ”kylmä ekonomi” olisin tahtonut hurrata. Parinvalinta on elämäsi tärkein päätös – olisi mahtavaa, jos voisi hehkuttaa tuolla tavoin rakastaan.
 
”Kuten taivas tänä yönä meille tuhlailee tähtiään/ Älä sinäkään pihtaa enää/ Tuhlattavaksi on elämä on annettu, ainutkertainen/ Rakastetaan toisiamme yli varojen.” Rakkaus on päätös, ei tunnetila. Sen vuoksi järjestetyissä avioliitoissa mitataan seitsemästä vuodesta eteenpäin enemmän onnellisuutta, kiintymystä ja rakastamista kuin länsimaisissa avioliitoissa. Tässä tapauksessa ystäväpariskuntani tulee tosin esittämään tilastopoikkeaman.
 
Heidän rakkautensa on sellaista, josta Tuija Tabermann kirjoittaa mainiosti otsikoidussa kirjassaan ”Meitä oli kaksi” ja sydämenystävyyttä, josta Paavo Haavikko kirjoitti runonsa: ”Puut, kaikki heidän vihreytensä.” Ystäväni ovat löytäneet turvan ja valon toisistaan, se on upeaa.
 
Lopulta runo valmistuu, olen siihen tyytyväinen. Kiitos luottamuksesta.

 

Minä tahdon
 
minä tahdon
sinut
jonka kanssa painia mökkisaunasta rantaveteen
suukotellen, halien, nauraen.
 
minä tahdon
olla lempeä, uskollinen
kaikin puolin avoin, rehellinen
 
minä tahdon – hetken syvän, ikuisen
kantaa sinut yli synkän veden, taivaita myöten
ja kun mustat pilvet repivät horisonttia,
ja sinä kysyt: pystymmekö ihmeeseen?
 
minä tahdon edelleen.
 
 
Mikael Huikarin sunnuntaiblogi

 

Lähteet:

Kirjoitin kaikki runositaatit ulkomuistista ja täten ne eivät luultavasti ole aivan sanatarkasti oikein. Saarikosken runo on yhdistelmä kahdesta runonsäkeestä, jotka hän kirjoitti vaimolleen klassikkoteoksessaan “En soisi sen päättyvän”.

 

Share
Voit kommentoida artikkelia jättämättä yhteystietojasi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.