Raiskaajat -novelli

/
Share

 
”Kolme miestä raiskasi 18-vuotiaan Kaisaniemen puistossa – Hovioikeus alensi tuomiota” -uutinen:
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000000617895.html
 
Raiskauksista kovemmat tuomiot -adressi:
http://www.adressit.com/raiskauksistakovemmattuomiot
 
 

RAISKAAJAT -novelli
 
Taivaanrannan taakse vetäytynyt aurinko heitti viimeiset lieskat oranssinkeltaisena pilvihuntuun, joka tuntui makaavan läntisessä horisontissa. Herra Yö, Herra Aamu ja Herra Ilta istuivat luvattomasti lainatussa Toyotassa odottaen; pimeän saapuessa he olisivat valmiina.
 
Palaneen renkaan katku leijui auton sisätiloissa ikävästi, vaikka hajuaisti alkoikin tottua siihen pikkuhiljaa. Kuin sanattomasta sopimuksesta etupenkin miehet veivasivat ikkunoita auki; läpiveto häivytti osan löyhkästä. Vasta silloin takapenkillä kynnenalusiaan rappaava Herra Yö huomasi vilkaista kirkkain silmin yhä tummuvaa taivasta, joka toisi heille tarvittavan pimeyden. Hän pohdiskeli, miltä kyrvän tunkeminen suomalaisneitoon tuntuisi – päätyi siihen, että hyvältä.
 
”Mitä jos Puta yrittää huutaa apua? Pitäisikö varmuuden vuoksi lyödä siltä ensin hampaat kurkkuun?”

”Profeetan nimeen ei,” Herra Ilta totesi, ”puristetaan lujaa poskista, siitä se hiljenee.”
 
Herra Aamu ei olisi halunnut suunnitella tulevia tapahtumia, toimia mieluummin sydämen intuition kautta. Siksi ei osallistunut keskusteluun, vaikka oli vahvasti myös sitä mieltä, ettei naista tulisi lyödä, pilata hänen kasvojaan. Herra Aamu toivoi ainoastaan, että Puta ymmärtäisi alistua, antaa tummien hahmojen liikkua tämän yllä äänettömänä edes takaisin vuorotellen, sehän olisi ohi hujauksessa.

Tai toisistahan ei voinut tietää – itse hän oli kuuliaisesti pysytellyt viikon ajan koskematta itseensä, kerännyt himoa.
 
On vain oikeus ja kohtuus, Herra Aamu järkeili, kaiken tämän kusetuksen jälkeen myös saada jotain. Heistä jokainen kuului epäonnisiin sotureihin, jotka palautettaisiin lähtömaahansa. Kuinka tyhmiä suomalaiset olivat? Luulivatko todella, että he vain lähtisivät ilman minkäänlaisia korvauksia ajastaan & vaivastaan? He olivat hakeneet täältä turvaa, miten heitä oli kohdeltu? Kuin eläimiä. Tänään siitä vääryydestä joku nainen saisi vastata pillullaan, Herra Aamu mietti.
 
Aamuyöstä tuhannet hänenkaltaisensa – väärinkohdellut ja huijatut – ryntäisivät pahoin aikein kaupunkeihin ympäri Härmän, rikkoisivat ikkunat – varastaisivat, mitä ehtisivät… Sitten Ruotsin puolelle ja uutta hakemusta vireille. Hän tuhahti epäonneaan, vaikka olikin alkanut vihata kaupunkiaan, johon Tornion viranomaiset olivat määränneet. Ei tämä edes ollut mikään kaupunki – kaikessa tilapäisratkaisun makua; rumia 80-luvun taloja kuin odottamassa purkamistaan…
 
”Kuka pääsee naimaan ensimmäisenä?” Herra Ilta kyseli.

”Luonnollisesti sen täytyy olla minun etuoikeus,” Herra Yö totesi itsevarmasti kuten aina, ”sillä kävin etukäteen katsastamassa sopivan alikulun, mistä Puta kaapataan vailla suurempia ongelmia metsään käytettäväksi.”

”Mutta minä järjestin tämän auton.” Herra Aamu vastusti. ”Ja lupaan olla nopea.”
 
Etupenkillä röhjöttävät miehet vilkaisivat hämmästyneenä takapenkille; toden totta se oli ensimmäinen kerta, kun Herra Aamu päästi suustaan jotain pitkään aikaan, vaikka yleensä miehellä riitti kaikenlaista paskanpuhumista. Asianhaara, joka oli pistetty merkille jo silloin, kun olivat tutustuneet pari kuukautta aikaisemmin.
 
”Käyhän se päinsä, kunhan et mällää Putan sisään, se olisi ällöttävää.” Herra Yö argumentoi.

”Olkoon niin.” Herra Aamu lupasi.

”Etkö muka itse aio mällätä hänen sisäänsä?” Herra Ilta ihmetteli.

”Totta kai.”

”Eli sinä olet viimeinen sitten varmaan?”

”Minä olen toinen.”

”Mutta eikö tuo ole epäreilua? Odotat itse puhdasta peliä ja…”
 
Herra aamu sulki silmänsä takapenkillä vajoten jälleen mietteisiinsä; etupenkin miehet alkoivat väitellä kiivaasti, kälätys muistutti häntä nuoruuden basaareista. Onnellisista ajoista. Hänellä ei ollut tarvetta osallistua keskusteluun, vaikka tiesi huijaavansa muita. Hän tajusi jo oman Kohtalonsa: mällit sisään, sen jälkeen pahoittelut ”vahingosta”, jälkikäteen voisi sitten hyvitellä. Se oli traditionaalinen hiljaisen johtajan tapa hoitaa asioita: ensin tehdään, sitten pyydetään anteeksi.
 
Taivaanrannan taakse laskenut aurinko ei enää pystynyt sytyttämään liekkejä läntiseen horisonttiin, varttitunnin päästä oli jo sen verran hämärää, että he lähtivät kohti väijytyspaikkaa. Miehiä alkoi hymyilyttää ilman suurempia syitä; pimeyden saapuessa he olisivat valmiina.
 

 

Mikael Huikarin sunnuntaiblogi

Share
Voit kommentoida artikkelia jättämättä yhteystietojasi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.