Julius Kivi – Sielujen majakka vai hullu

/
Share

 
Julius Kivi aka Juju istuu Rummer’s Clubin takahuoneen sohvalla. Hän näyttää onnelliselta. Hän näyttää tyytyväiseltä. Sitä hän on syystäkin; keikka oli loistava, yleisö lauloi, taputti, lähes sekosi. Seuralaiseni, joka ei tuntenut artistia aiemmin, pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan ”Huuda”-kappaleen kertsin kohdalla: ”Huuda, kun tarvit mua. Ja mä lupaan sulle, etten mä tarvi ketään muuta ku sua. Ja lupaan, etten mä suutele ku sun suuta.”
 
Jujulle on siunattu korkeuksista lahja: hänellä on kyky iskeytyä tunteisiin.
 
Toiset tahtovat ottaa artistin kanssa selfien, toiset kehua. Itse haluan kuunnella, selvittää, mikä tämä Julius Sarisalmi on miehiään. Sen tiedän, että sielujen majakka hän on; se on kuitenkin epäselvää, valaiseeko majakan kajo kohti vapautta vai elämän realiteettien karikkoja. Yhtäkaikki, monia se valo kuitenkin valaisee: useita artistin musiikkivideoita on katsottu YouTubesta miljoonia kertoja, kappale ”Hullu” soi koko kesän 2014 tiheästi radiossa.
 
Lavalla Juju esiintyi vakavana, mutta nyt backstagella hän hymyilee herkeämättä – luonnonlapsi, virnuilua myöten. Kun mies innostuu puhumaan yhteiskunnasta, mieleeni juolahtaa Fight Clubin Tyler Durden: ”God damn it, an entire generation pumping gas, waiting tables, slaves with white collars, advertising has us chasing cars and clothes, working jobs we hate so we can buy shit we don’t need.”
 
Mutta Juju on paljon muutakin kuin Suomen oma Durden; enemmän inhimillisyyttä ja aitoa surua siitä, miten luontoa hävitetään. Siinä missä rap-lyriikat yleensä ihannoivat asioita, joiden MUKA pitäisi tehdä meidät onnelliseksi – vaihtuvat naiset, biletys sekä materialismi – Juju laulaa reippaasti arjen lumouksesta, onnellisuudesta ja rakkaudesta. Näistä hän ammentaa valon, jolla käy taistoon pimeyttä vastaan. Sanamestaruudesta oiva esimerkki on arkikuvaus kappaleessa ”Onnelliseksi”:
 

Muksuille iltasatuja, makkaris ei oo tabuja

Aamupalaksi munaa ja papuja, kokkaan nakuna

Sun takii mä duunis raksaan

Meil on telepaattinen yhteys eli whatsapp

Sen lisäks sul on kaunis vatsa

 
Pentti Saarikosken ajatuksen mukaan taiteilijan on ajateltava asioita tähtien tasolla. Mielestäni se tarkoittaa, että asiat tulisi nähdä läpi ajan, suuremmassa mittakaavassa. Sitä oikeutta on vaalittava – taidetta ei tulisi ikinä suoltaa puoluekirjan läpi. Sitä paitsi, parasta politiikkaa tehdään, kun ei tehdä politiikkaa. Setä Tuomon tupa tai Beatlesin ”Let it be” on vaikuttanut enemmän maailman asioihin kuin yksikään poliitikko on kyennyt.
 
Totean vahvasti, ettei taiteilijan pitäisi ikinä alkaa poliitikoksi. Juju selvittää olleensa ehdolla eduskuntaan, minä kehotan häntä olemaan toistamatta virhettä. Hän hymähtää ja kertoo välittävänsä liikaa; tahtoo tehdä maailmasta parempaa paikkaa lapsilleen. Arvostan tätä. Keskustelemme taiteen tekemisestä, löydämme yhteiskohtia. Juju kyselee kirjastani sekä sanomastani, mietin hetken vastaten sitten:
 
”Romaanin alun synkkyydellä on tarkoituksensa. Ajattelin sen siten, että ensin talosta on sammutettava kaikki valot – vasta sen jälkeen voidaan pikkuhiljaa alkaa luoda valoa pirttiin. Tämän valon luominen on minun tehtäväni, siinä Tiet, joilta ei ole paluuta -teoksen sanoma.”
 
Näen jo tutuksi tulleen virnistyksen, hän nyökkää ja toteaa:
 
“Mun musiikki lähtee samoista lähtökohdista. Satuin kerran kuulemaan osuvan kartanovertauksen. Ihminen syntyy vapaaksi suureen kartanoon, mutta sitten ympäröiviä ovia aletaan lyödä nenän edestä kiinni yksi kerrallaan, kunnes löytää itsensä pienestä huoneesta, loukusta.”
 
”Siinä onkin kaiken viisauden ydin”, selvitän punaviinihybriksessäni, ”taiteen tärkein tehtävä on auttaa ihmisiä ymmärtämään häkkinsä. Vasta sen jälkeen voi vapauttaa itsensä, tarvittaessa vaikka ikkunasta läpi täräyttäen.”
 
”Ainakin voimme yrittää.”
 

Keskustelemme väkevästi, juon väkeviä juomia, ja äkkiä yö on vaihtunut aamuksi.
 
Valomerkin jälkeen nappaan narikasta takkini asettaen nappikuulokkeihin oman lempikappaleeni Jujulta. Kävelymatka kaupungin keskustasta kotiini kestää kymmenisen minuuttia. Sielujen majakka on tehnyt minuun vaikutuksen; kiitollisuuden valo helpottaa humalaisia jalkoja kevyemmäksi. Mietiskelen, että jos minun olisi pelastettava yksi suomalainen rap-biisi tuleville sukupolville, se olisi ”Onnea”-kappale, jossa on päästy niin lähelle totuutta kuin se ylipäätänsä taitaa olla mahdollista.
 

Iisii on sille, ku itsensä löytää. Lakkaa hakkaamast päätään pöytään.

Henkistä rikkautta, materia köyhää. Lakkaa esittämäst nöyrää,

vaan on sitä puusydämellä. Aivot on vaan työkalu millä mennään.

Ja sillä mennään kohti valoo. Kuinka suurta voi olla elämän jano?

Suurta ku ensi-iltafilmi, ei vaan suurta ku maailma lapsen silmin.

Rakkauden katse ja maailmankaikkeuden kauneus teki musta kiltin.

Enää ei pahuuden ote musta kaikkea nyhdä,

kun sain sen konkreettisen kokemuksen, että yks on kaikki ja kaikki on yhtä.
 
Koska kaikki on ihanaa. Ei oo pelkojakaan.

On vaan onnea, onnea, onnea, onnea, rakkautta, rakkautta vaan.

Koska kaikki on ihanaa. Ei oo pelkojakaan.

On vaan onnea, onnea, onnea, onnea, rakkautta, rakkautta vaan.

 

Lähteitä:
 
Fight Club -leffa perustuu Chuck Palahniukin novelliin, joka kannattaa lukea.

 

www.jujumusiikki.fi

 

Juju Facebookissa:
https://www.facebook.com/jujumusiikki

 

Mikael Huikarin sunnuntaiblogi

Share
Voit kommentoida artikkelia jättämättä yhteystietojasi.

Yksi vastaus artikkeliin “Julius Kivi – Sielujen majakka vai hullu”

  1. Alerte sanoo:

    Fight Club on kyllä yksi kiehtovimpia kirjoja mitä on koskaan kirjoitettu, se oli pahimmassa kasvuiässä olleen lukiolaistytön ajatuksiaherättävä suunnannäyttäjä. Piti ihan vilkaista kirjaa hyllystä muistoja verestäkseen. “The goal was to teach each man in the project that he had the power to control history.”

    Mieleen on jäänyt etenkin minimipalkkaduunari, sivuhahmon roolissa vilahtava Raymond Hessel, joka melkein uhrasi unelmansa varallisuuden, epäuskon ja mukavuudenhalun rajoitteissa.
    “Oh, Raymond Hassel, all twenty-three years of you, when you started crying, tears rolling down the barrel of my gun pressed to your temple, now, this wasn’t about money. Not everything is about money. […]
    Fill in the blank. What does Raymond Hessel want to be when he grows up? […]
    You want to be a vet, a veterinarian. That means animals. You have to go to school for that.
    It means too much school, you said.
    You could be in school working your ass off, Raymond Hessel, or you could be dead. You choose.”

    Orastava mahdollisuus vaikuttaa. Kyvyttömyys saada aikaan, kyvyttömyys löytää itsensä tai lahjakkuutensa siemenet. Jotenkin tuo kohtaus konkretisoi äärimmilleen sen, miten turhaksi kaikki muuttuu, jos niitä ei edes yritä hahmotella tai etsiä.

    Mieleen tulee myös eräs vertaus, jossa kuvailtiin, miten hankalaa olisi selittää vaikkapa renessanssin aikalaiselle, kuinka käytännössä kaikki olemassa oleva tieto maailmassa mahtuu kämmenellemme, ja minkälaisiin joutavanpäiväisyyksiin tätä ihmelaitetta todellisuudessa käytetään. Ihmisen luontainen intohimo, tiedonjano, tukahdutetaan lamaantuneella passiivisuudella. Siksipä juuri taiteen “vapaustaistelijoita” tarvitaan. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.