Katoavaan hetkeen tarvitsen vain sinut, merkityksen – molemmat yhtä riisuttuina

/
Share

 
Katoavaan hetkeen tarvitsen vain sinut, merkityksen.
Molemmat yhtä riisuttuina.

– Arto Melleri
 
Esileikki on sukua kaipaukselle; tunne vahvistuu pikkuhiljaa sisällä ja lopulta lumous tulee ihoa liki – kuin odottaisi junaa, joka tuo tullessaan kaivatun. Kyllähän sinäkin tiedät asemahalauksen, jota on vahvistanut yksinäisten öiden kaipauksen voima? Se on sieluakoskettava, kirkas hetki. Voiko siitä ja sen jälkeisestä lumouksesta edes kirjoittaa: pitkin iltaa vaihdetuista hymyistä, vahingossa-tapahtuvista-kosketuksista sekä tunnelman rakentamisesta?
 
Yksi kirjailijan suurimmista tehtävistä on tällaisten hetkien kiinniottaminen ja tekstiin vangitseminen. Arjessa on lumousta ilmassa varsin harvoin, vaikka joskus se saapuu kirkkaana – vavisuttaa kroppaa, nostaa ihon kananlihalle. Rakastan niitä hetkiä. Kunpa niitä olisi enemmän! Mieleeni hiipii taas muutama: lämpimien maiden lämminpimeä, juhannusyön välkehtivä vesi, talven pimeydessä tanssiva kynttilä… Onhan niitä!
 
Valitsin tätä teemaa varten lyhyen tunnelmapätkän romaanistani Tiet, joilta ei ole paluuta. Välttääkseni antamasta liikaa spoilereita kirjan juonesta, vaihdan naisen nimen Mariaksi. Päähenkilö sen sijaan saa olla itsensä kanssa sinut:
 

Aivan kuin tapetit olisivat puhjenneet värähtelemään.
 
Kuunvalo valaisi niukasti kalustettua makuuhuonetta – Maria kallisteli päätänsä, venytteli sirosti niskaansa. Hän ojenteli itseään sängyllä kuin pantteri mustassa topissaan ja niin lempeän itsevarmasti hän silmäili miestä, että tämän sisällä roihu liekehti yhä väkevämmin. Mies tunsi rinnassaan vihlovaa huutoa, jota koitti rauhoittaa parhaan kykynsä mukaan siinä millään tavoin onnistumatta.
 
Hän raotti peittoa ja sukelsi sängyn syleilyyn kuin pilvi auringon sekaan.
 
”Toivottavasti et saa sellaisia ajatuksia.” Maria hymyili.
”Millaisia ajatuksia?”
”Tuhmia. Olen kiltti tyttö.”
 
Mies talloi ajatuksissaan juuri niillä luvattomilla mailla; hän olisi tahtonut esittää yhtä huoletonta, katsoa muualle, muttei kyennyt irroittamaan silmiään Mariasta. Kiusaaja. Nainen hieroi stringeissään kosteusvoidetta ruskeisiin reisiinsä, hymyillen samalla viattomasti. Kiusaus. Daniel tunsi, kuinka eläin hänen sisällään alkoi karjahdella – se himoitsi painaa naisen allensa, muuttaa hengitykset huohotukseksi, kunnes raukeus aukaisisi taivaat tähtiin saakka.
 
Maria lähestyi häntä viekkaasti kuin intiimisyyden täyttymystä enteilevällä tanssilla – lähemmäs ja lähemmäs – ja hänen lantionsa, kätensä sekä silmänsä tanssahtelivat samassa rytmissä vieden miestä hulluuteen, lopulta tuoden siunatut huulensa hengityksen mitan päähän kuin kiusoitellakseen – seuratakseen, oliko Danielissa tarpeeksi miestä tarttumaan häneen, vetämään itseensä kiinni, sulkemaan syliinsä.
 
Maailmankirjoissa herrasmieskäsite ymmärretään väärin. Herrasmies on mies, joka etenee naisen kanssa kuin tanssien; hän vie naista varoen, etenee ensi alkuun herkkyys otteissaan, mutta tilaisuuden tullen ei emmi viedä naista hurmioon. Jotkut väittävät, että herrasmiehen kuuluisi ajatella naisen siveyttä, mutta se on vain epävarmojen poikien puhetta. Nainen osaa pitää huolta itsestään. Herrasmies ottaa naisen, kun nainen sitä haluaa.
 
Pitää vain jaksaa odottaa, kunnes aika on kypsä.
 
Maria hivutti itseltään topin pois ja paljasti paljaan niskansa mieheen päin, joka ahnehti naisen muotoja, kapenevaa vyötäröä siitä taas levenevää selkää. Tiimalasia, jonka sisällä tahtoi olla tippuva hiekanjyvänen.
 
Oli äärimmäisen vaikeaa taistella alkukantaisia vaistoja vastaan.
 
Romaanin johdannon voit lukea täältä
 
 
Mikael Huikarin sunnuntaiblogi

Share
Voit kommentoida artikkelia jättämättä yhteystietojasi.

2 vastausta artikkeliin “Katoavaan hetkeen tarvitsen vain sinut, merkityksen – molemmat yhtä riisuttuina”

  1. Teemu H sanoo:

    No huh. Aikamoista tekstiä khyl. Saattaisin lukea enempikin. Jos olisi kouluaikoina pitänyt arvailla Mitä Miikka tekee tulevaisuudessaan niin tämä ei ois ollu mun eka arvaus 🙂

  2. mikael sanoo:

    Luokkahuoneen vasen takanurkka – ikkunasta ulos katsellen ja metkuja keksien… Sillä tavoin se ala-aste taisi mennä. 🙂 Hienoa, että löysit nyt tänne – sunnuntaina ilmestyy taas uutta tekstiä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.